Yksi huone on valmis. Kyllä, se olen minä kuvassa. Ei, tämä ei ole muotiblogi. Tää on remonttisurvival-blogi. Mutta mä tykkään huoneen uudesta valoisuudesta ja kesäfiiliksestä.
Tänään mä olen katsellut telkkarista puutarhaohjelmia ja harrastanut kokeilevaa neulontaa (i.e. omaa designia). Mä en vieläkään ole oikein sisäistänyt, että mulla on nyt mahdollisuus kokeilla myös kasvien, kivetysten, pergoloiden ja ties minkä hässäköiden rakentelua, koska pihaa piisaa. Mistäs saisi ostettua malttia ja muutaman unssin järkeä myös? Koska todellisuus on tällä hetkellä lupiiniviidakko, muulla ryteiköllä höystettynä.
Mä olen kyllä heilunut viikate kädessä, mutta leikkuutekniikassa on kaupunkilaisella vielä hiottavaa: sain kertaalleen viikatteen uppoamaan multaan niin tiukasti että koko kropalla piti punnertaa se irti. Hooh. Hommaan paremmin sopiva hilavitkutin (niittokone) maksaa kuulemma 690 euroa. Lienee pakko taipua hankkimaan.
Seuraavaksi terveisiä äidilleni (jota kovasti rakastan, älkää ymmärtäkö väärin). Hän hieman ihmetellen kyseli miksemme kutsu "uudelle" kesäkodillemme kyläilemään. Tässä syy.
Tuohon on niin kovin vaikea asetella sänkyä vaateriin. Enkä mene kehumaan sisäilman laatuakaan. Kuva siis päätalosta, josta joudumme repimään auki kaikki lattiat. Hommat ei täällä kesken lopu. Majoitustila kylläkin, tällä hetkellä. Ikävä kyllä. Mutta osaan kuvitella miten mukavaa täällä on Sitten Joskus viettää aikaa myös ihanien vierailijoiden seurassa. Kutsuja tulossa, mutta älkää vielä pidättäkö hengitystä odotellessanne.
Meillähän on nimittäin myös käsissämme (okei, huono kielikuva) mysteeri nimeltä Oikutteleva Pönttö. Silloin kun kävimme ensimmäisiä kertoja mökillä, vessa toimi oikein mainiosti. Sitten pönttö hiljeni. Ei kohinaa, ei suhinaa, ei vettä. Mykkä pentele. Tutkimme nippelit ja nappelit, orvot putkentyngät ja hämähäkkinurkkaukset, mutta ikävä kyllä kumpikaan meistä uusista talonomistajista ei ole putkimies. (Ehkä opiskelen sellaiseksi seuraavaksi, koska taidoilla tuntuisi olevan joka asunnossa käyttöä.) No, ehdimme jo kohauttaa olkapäitä, kunnes viime käyntikerralla pönttö jälleen heräsi henkiin ja toimi mallikkaasti. Siis että-mitä-häh? Onko se kytketty sadevesikaivoon, vai mistä se nyt yhtäkkiä sai vettä? Melkein itku tulee kun ei ymmärrä. Siinä sitä on kuulkaa humanistimaisteri nöyränä pöntön ääressä. Voi velli.
Keittiöön sentään tulee vesilaitoksen herrojen vierailun jäljiltä hanavettä. Vain jääkylmää ja ruskeaa, mutta vettä kumminkin. Ja armas aviomieheni uskaltautui laittamaan saunan kiukaaseen tulet (nuohoojan annettua siihen luvan), joten ensimmäiset lämpimät ateriat (kiuasmakkarat) on tiluksilla nautittu. Ihan mahtavaa herkkua, uskokaa pois.
Mutta tiedättekö mikä on ihan parasta? Se, miten linnut laulaa. Se, miten navetan kiviseinien sisällä vallitsee levollisuus ja rauha. Se, että koko perhe viihtyy. Se, että unelmille on tilaa. Kiire saa jatkossakin kuulua ihan niihin muihin ulottuvuuksiin.
