Katto valkoiseksi, niskat kipeiksi

Tänään vedimme resuvermeet päälle ja karautimme tiluksille. Odotetusti meitä vastassa oli viidakko, mutta oli silti ihanaa tehdä kasvillisuuden keskeltä kukkalöytöjä. Ruohonleikkuri on ostoslistalla aika kärkipäässä.

Omenapuut olivat puhjenneet kukkimaan. Kaunista.

Suunnitelmana oli saada tällä kerralla maalatuksi saunakamarin katto. Ryhdyin uutterana toimeen. Kun kolmasosa katosta oli valmis, alkoi niska olla sitä mieltä että jo riittää. 

Periksi en antanut, ja onneksi sain myös armaan puolisoni mukaan maalaushommiin aloittamaan toisesta reunasta. Muuten olisi voinut loppua  kunto kesken. Alla olevassa kuvassa mies on edennyt aloituspäätyyn - siellä pari reunimmaista lautaa imaisivat oudosti paljon enemmän maalia kuin muut. Hmm.

Yhden kerroksen jaksoimme ja ehdimme siis vetää maalia kattoon. Emme jääneet katselemaan maalin kuivumista, koska esikoisen piti ehtiä kaverin synttäreille. Otimme siinä tikkakisan koko perheen voimin ennen kuin lähdimme ajamaan kohti kaupunkia. 

Nappasin lähtiessä mukaani huoneessa olleen kattolampun varjostimen (näkyy edellisen postauksen kuvassa), josta riivin pois muovisen (!) ja osin runkoon kiinni sulaneen verhoilun. Kaunis varjostin ansaitsee tulla tuunatuksi nätiksi.

Huoneen tapetti on jo hankittu, mutta kattohan on toki vielä sudittava toiseen kertaan ennen tapetointia. Seuraavalla kerralla nostamme ehkä talosta löytyneen radionkin kuunteluetäisyydelle. Se nimittäin toimii hienosti - suristen ja rätisten niin kuin kuuluukin. Ihana.

Perhe pottumaalla

Meillä on tapana toimia nopeasti. Rakkaalla miehelläni ja minulla. Pojistamme en tosin vielä varmaksi tiedä, voi olla että teini-iässä lyövät jarruja pohjaan ihan periaatteellisesta kapinoinnista, mutta nyt vielä olemme samoilla linjoilla. Koko perhe nimittäin ihastui saman tien asuntonäytössä kohtaamaamme keltaiseen taloon, jonka pihapiirissä sijaitsivat myös kuistillinen saunarakennus ja mureneva kivinavetta. Tilukset tuntuivat kipeästi kaipaavan huolenpitoa ja rakkautta, ja reilu viikko ensikohtaamisen jälkeen paikka oli meidän.

Tämä maatilan vanha pihapiiri on juuri sellainen puuhapaikka jota perheemme on kaivannutkin. Oikeastaan ainoa puute on se ettei tontti rajoitu järveen, mutta eipä hätää: hankimme sitten uima-altaan. Tälle tontille mahtuu.

Pari kertaa olemme nyt käyneet paikan päällä päiväseltään. Sen mahdollistaa hyvä etäisyys ja nopea tie: ovelta ovelle tunti ja viisi minuuttia. Vesisateisena päivänä möngin taskulampun kanssa vinteillä ja totesin kaikkien kattojen pitävän vettä. Siitä suuresti ilahtuneena seisoin kuistilla ja hetken vain kuuntelin sateen ropinaa ja lintujen laulua, yhä hieman hämilläni siitä että kaikki tämä on tosiaankin meidän.

Eilen sitten tartuin toimeen ja ryhdyin muokaamaan ensimmäistä huonetta asumiskuntoon. Lähtötilanteessa huoneessa oli tummanvihreät tapetit, haalistuneet verhot ja maalinsa rapistaneet ikkunat. Niin, ja hirveä muovimatto. 

Todettakoon nyt ja tässä, että en todellakaan tykkää muovimatoista. Ikävä kyllä niitä löytyy ihan joka lattiasta, joten riivittävää riittää. Huoh. Pojat ovat onneksi apuna, joten hommat etenee.

Seuraavalla käynnillä sitten valkoista maalia kattoon ja tapettia seiniin. Nyt ei ole enää niin kiire. Pitää jättää aikaa myös fiilistelylle, unelmoinnille, makkaranpaistolle ja yhdessäololle. Ihanalle seikkailulle.