Onneksi mökkimatka ei ole pitempi. Menomatkalla lapset hokee "joko-ollaan-perillää" ja paluumatkalla aikuiset on niin uuvuksissa ettei jaksa kuin painaa kaasupoljinta.
Yksi huone on valmis. Kyllä, se olen minä kuvassa. Ei, tämä ei ole muotiblogi. Tää on remonttisurvival-blogi. Mutta mä tykkään huoneen uudesta valoisuudesta ja kesäfiiliksestä.
Tänään mä olen katsellut telkkarista puutarhaohjelmia ja harrastanut kokeilevaa neulontaa (i.e. omaa designia). Mä en vieläkään ole oikein sisäistänyt, että mulla on nyt mahdollisuus kokeilla myös kasvien, kivetysten, pergoloiden ja ties minkä hässäköiden rakentelua, koska pihaa piisaa. Mistäs saisi ostettua malttia ja muutaman unssin järkeä myös? Koska todellisuus on tällä hetkellä lupiiniviidakko, muulla ryteiköllä höystettynä.
Mä olen kyllä heilunut viikate kädessä, mutta leikkuutekniikassa on kaupunkilaisella vielä hiottavaa: sain kertaalleen viikatteen uppoamaan multaan niin tiukasti että koko kropalla piti punnertaa se irti. Hooh. Hommaan paremmin sopiva hilavitkutin (niittokone) maksaa kuulemma 690 euroa. Lienee pakko taipua hankkimaan.
Seuraavaksi terveisiä äidilleni (jota kovasti rakastan, älkää ymmärtäkö väärin). Hän hieman ihmetellen kyseli miksemme kutsu "uudelle" kesäkodillemme kyläilemään. Tässä syy.
Tuohon on niin kovin vaikea asetella sänkyä vaateriin. Enkä mene kehumaan sisäilman laatuakaan. Kuva siis päätalosta, josta joudumme repimään auki kaikki lattiat. Hommat ei täällä kesken lopu. Majoitustila kylläkin, tällä hetkellä. Ikävä kyllä. Mutta osaan kuvitella miten mukavaa täällä on Sitten Joskus viettää aikaa myös ihanien vierailijoiden seurassa. Kutsuja tulossa, mutta älkää vielä pidättäkö hengitystä odotellessanne.
Meillähän on nimittäin myös käsissämme (okei, huono kielikuva) mysteeri nimeltä Oikutteleva Pönttö. Silloin kun kävimme ensimmäisiä kertoja mökillä, vessa toimi oikein mainiosti. Sitten pönttö hiljeni. Ei kohinaa, ei suhinaa, ei vettä. Mykkä pentele. Tutkimme nippelit ja nappelit, orvot putkentyngät ja hämähäkkinurkkaukset, mutta ikävä kyllä kumpikaan meistä uusista talonomistajista ei ole putkimies. (Ehkä opiskelen sellaiseksi seuraavaksi, koska taidoilla tuntuisi olevan joka asunnossa käyttöä.) No, ehdimme jo kohauttaa olkapäitä, kunnes viime käyntikerralla pönttö jälleen heräsi henkiin ja toimi mallikkaasti. Siis että-mitä-häh? Onko se kytketty sadevesikaivoon, vai mistä se nyt yhtäkkiä sai vettä? Melkein itku tulee kun ei ymmärrä. Siinä sitä on kuulkaa humanistimaisteri nöyränä pöntön ääressä. Voi velli.
Keittiöön sentään tulee vesilaitoksen herrojen vierailun jäljiltä hanavettä. Vain jääkylmää ja ruskeaa, mutta vettä kumminkin. Ja armas aviomieheni uskaltautui laittamaan saunan kiukaaseen tulet (nuohoojan annettua siihen luvan), joten ensimmäiset lämpimät ateriat (kiuasmakkarat) on tiluksilla nautittu. Ihan mahtavaa herkkua, uskokaa pois.
Mutta tiedättekö mikä on ihan parasta? Se, miten linnut laulaa. Se, miten navetan kiviseinien sisällä vallitsee levollisuus ja rauha. Se, että koko perhe viihtyy. Se, että unelmille on tilaa. Kiire saa jatkossakin kuulua ihan niihin muihin ulottuvuuksiin.
Vasarointia vintillä
sunnuntai 1. heinäkuuta 2012
tiistai 19. kesäkuuta 2012
Korkean paikan leiri
Mökillä olemme käyneet ja aina jotakin ahkeroineet, mutta tyypillisen alkukesän märässä hyisyydessä ei remppauskaan suju aina ihan tasaisen onnistuneissa merkeissä. Tämän huomasimme, kun menimme sadepäivänä maalaamaan sisäkattoa toiseen kertaan. Eihän se maali tarttunut. Mies ei lannistunut, vaan sai kuin saikin puoli kattoa urakoitua. Sen jälkeen vaadittiin vielä yksi mökkikäynti maalauksen merkeissä, mutta nytpä on valmista.
Eilen oli vuorossa tapetointia. Kaikki sujui hyvin siihen asti kunnes tapetti loppui. Ja liisteri myös. Siinä sitten seisoimme ja ihmettelimme puoliksi tapiseerattua huonetta ja tulimme siihen tulokseen, että edessä olisi reissu K-Rautaan. Kuvia luvassa vasta kun kehtaan laittaa. Tapetointi ei taida olla mun laji muussa kuin nukkekotikoossa.
No, kun kerran projekti keskeytyi oli sitten taas hetki aikaa tutustua pihapiirin eläin- ja kasvikuntaan. Mies löysi rantakäärmeen, josta en niin ilahtunut, mutta tämä kukka oli sitä söpömpi tuttavuus.
Pojat ovat vielä toistaiseksi viihtyneet mökillä hyvin. Jotta niin olisi jatkossakin, heille viriteltiin pelailuvermeet sadekelien varalle. Toivottavasti eivät nyt sitten ala toivoa sadetta. Poikien huoneessa tuntee itsensä kerrankin pitkäksi, koska huonekorkeus on jotain 170 sentin luokkaa. Siirryn maalisuteineni seuraavaksi sinne, mies aikoo keskittyä lattioiden uusimiseen.
Sisäpelien ohella muitakin puuhamahdollisuuksia löytyy. Jos liian pitkä nurtsiheinikko estää krokettipelin, niin ainahan voi kiivetä puuhun.
Mutta juu, se ruohonleikkuri tarvitaan...
Eilen oli vuorossa tapetointia. Kaikki sujui hyvin siihen asti kunnes tapetti loppui. Ja liisteri myös. Siinä sitten seisoimme ja ihmettelimme puoliksi tapiseerattua huonetta ja tulimme siihen tulokseen, että edessä olisi reissu K-Rautaan. Kuvia luvassa vasta kun kehtaan laittaa. Tapetointi ei taida olla mun laji muussa kuin nukkekotikoossa.
No, kun kerran projekti keskeytyi oli sitten taas hetki aikaa tutustua pihapiirin eläin- ja kasvikuntaan. Mies löysi rantakäärmeen, josta en niin ilahtunut, mutta tämä kukka oli sitä söpömpi tuttavuus.
Pojat ovat vielä toistaiseksi viihtyneet mökillä hyvin. Jotta niin olisi jatkossakin, heille viriteltiin pelailuvermeet sadekelien varalle. Toivottavasti eivät nyt sitten ala toivoa sadetta. Poikien huoneessa tuntee itsensä kerrankin pitkäksi, koska huonekorkeus on jotain 170 sentin luokkaa. Siirryn maalisuteineni seuraavaksi sinne, mies aikoo keskittyä lattioiden uusimiseen.
Sisäpelien ohella muitakin puuhamahdollisuuksia löytyy. Jos liian pitkä nurtsiheinikko estää krokettipelin, niin ainahan voi kiivetä puuhun.
Mutta juu, se ruohonleikkuri tarvitaan...
sunnuntai 27. toukokuuta 2012
Katto valkoiseksi, niskat kipeiksi
Tänään vedimme resuvermeet päälle ja karautimme tiluksille. Odotetusti meitä vastassa oli viidakko, mutta oli silti ihanaa tehdä kasvillisuuden keskeltä kukkalöytöjä. Ruohonleikkuri on ostoslistalla aika kärkipäässä.
Omenapuut olivat puhjenneet kukkimaan. Kaunista.
Suunnitelmana oli saada tällä kerralla maalatuksi saunakamarin katto. Ryhdyin uutterana toimeen. Kun kolmasosa katosta oli valmis, alkoi niska olla sitä mieltä että jo riittää.
Periksi en antanut, ja onneksi sain myös armaan puolisoni mukaan maalaushommiin aloittamaan toisesta reunasta. Muuten olisi voinut loppua kunto kesken. Alla olevassa kuvassa mies on edennyt aloituspäätyyn - siellä pari reunimmaista lautaa imaisivat oudosti paljon enemmän maalia kuin muut. Hmm.
Yhden kerroksen jaksoimme ja ehdimme siis vetää maalia kattoon. Emme jääneet katselemaan maalin kuivumista, koska esikoisen piti ehtiä kaverin synttäreille. Otimme siinä tikkakisan koko perheen voimin ennen kuin lähdimme ajamaan kohti kaupunkia.
Nappasin lähtiessä mukaani huoneessa olleen kattolampun varjostimen (näkyy edellisen postauksen kuvassa), josta riivin pois muovisen (!) ja osin runkoon kiinni sulaneen verhoilun. Kaunis varjostin ansaitsee tulla tuunatuksi nätiksi.
Huoneen tapetti on jo hankittu, mutta kattohan on toki vielä sudittava toiseen kertaan ennen tapetointia. Seuraavalla kerralla nostamme ehkä talosta löytyneen radionkin kuunteluetäisyydelle. Se nimittäin toimii hienosti - suristen ja rätisten niin kuin kuuluukin. Ihana.
sunnuntai 20. toukokuuta 2012
Perhe pottumaalla
Meillä on tapana toimia nopeasti. Rakkaalla miehelläni ja minulla. Pojistamme en tosin vielä varmaksi tiedä, voi olla että teini-iässä lyövät jarruja pohjaan ihan periaatteellisesta kapinoinnista, mutta nyt vielä olemme samoilla linjoilla. Koko perhe nimittäin ihastui saman tien asuntonäytössä kohtaamaamme keltaiseen taloon, jonka pihapiirissä sijaitsivat myös kuistillinen saunarakennus ja mureneva kivinavetta. Tilukset tuntuivat kipeästi kaipaavan huolenpitoa ja rakkautta, ja reilu viikko ensikohtaamisen jälkeen paikka oli meidän.
Tämä maatilan vanha pihapiiri on juuri sellainen puuhapaikka jota perheemme on kaivannutkin. Oikeastaan ainoa puute on se ettei tontti rajoitu järveen, mutta eipä hätää: hankimme sitten uima-altaan. Tälle tontille mahtuu.
Pari kertaa olemme nyt käyneet paikan päällä päiväseltään. Sen mahdollistaa hyvä etäisyys ja nopea tie: ovelta ovelle tunti ja viisi minuuttia. Vesisateisena päivänä möngin taskulampun kanssa vinteillä ja totesin kaikkien kattojen pitävän vettä. Siitä suuresti ilahtuneena seisoin kuistilla ja hetken vain kuuntelin sateen ropinaa ja lintujen laulua, yhä hieman hämilläni siitä että kaikki tämä on tosiaankin meidän.
Eilen sitten tartuin toimeen ja ryhdyin muokaamaan ensimmäistä huonetta asumiskuntoon. Lähtötilanteessa huoneessa oli tummanvihreät tapetit, haalistuneet verhot ja maalinsa rapistaneet ikkunat. Niin, ja hirveä muovimatto.
Todettakoon nyt ja tässä, että en todellakaan tykkää muovimatoista. Ikävä kyllä niitä löytyy ihan joka lattiasta, joten riivittävää riittää. Huoh. Pojat ovat onneksi apuna, joten hommat etenee.
Seuraavalla käynnillä sitten valkoista maalia kattoon ja tapettia seiniin. Nyt ei ole enää niin kiire. Pitää jättää aikaa myös fiilistelylle, unelmoinnille, makkaranpaistolle ja yhdessäololle. Ihanalle seikkailulle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)